Eevi Kuokkanen

Luova johtaja, MPS Prewise / 9.9.2021

Tägit: Itsetuntemus, Yleinen

OPIN AJAMAAN pyörällä 38-vuotiaana, kauan sitten. Tai no, opin alkeet, mutta lähden vieläkin kömpelösti liikkeelle, en uskalla irrottaa kättäni ohjaustangosta edes suuntamerkkiä näyttääkseni ja kaadun pienimpäänkin töyssyyn tai kuoppaan.  Ja kuitenkin kyseessä on taito, jonka hallitsevat metrin mittaiset lapsetkin.  

MAINITTAKOON MYÖS, että en osaa myöskään ajaa autoa. Ei ole ollut tarvetta opetella. Kun koetin opetella Liikenneturvan sivuilta liikennesääntöjä pyöräilijöille, usea ohje sisälsi viittauksen tyyliin: toimitaan kuten muillakin kulkuneuvoilla.  

Mutta kun minun kulkuneuvoni on aina ollut ne kaksi jalkaa, jotka maahan lasken. Kun eräänä hiljaisena maanantai-iltana uskaltauduin ajelemaan ympäri Helsinkiä, tajusin, miten tiukassa lihasmuistissani on jalankulkijan tapa ylittää tiet ja kääntyä vasemmalle: menin kerta toisensa jälkeen viistosti, koska olen aina tehnyt niin.  

Otsikon lauseen taustalla on oletus, että kaikki osaavat ajaa pyörällä. Koko ikänsä.  

”KAIKKIHAN SEN OSAA”. Arjessa ja työelämässä on tuhansia asioita, joita oletamme ”kaikkien” osaavan. Silloin vaatii uskallusta tunnustaa, ettei kuulu ”kaikkiin”. Vaatii rohkeutta alkaa opetella, kun muut ajavat sulavasti muun liikenteen seassa. Tai kun toimintaympäristö muuttuu: ympärillä menee sähköskuutteja väärään suuntaan, yksisuuntainen onkin kaksisuuntainen ja pyörällä saa ajaa suojatiellä, jos tietyt ehdot muuttuvat, mieti nyt itte! 

VAATII SITKEYTTÄ jatkaa hitaasta edistymisestä ja takaiskuista (haluatteko nähdä arpiani?) piittaamatta ja virheistään oppien.

Vaatii nöyryyttä pyytää apua.

Ja vaatii rohkeutta todeta joskus, että nyt ollaan niin vaikean asian äärellä, että kaikkien pitäisi opetella uudet tavat.

Mutta sitten, kun sen on tehnyt, on ilo nähdä: en olekaan yksin. On muitakin, jotka eivät kuulu ”kaikkiin”.  

(Ja ne sähköskuuteilla väärään suuntaan ajavat… no, siitä joskus toiste.)